Eli, mista sita aloittaisi...
Aloitimme matkamme kohti kolmen kuukauden vaihto-oppilas hetkia maanantai aamuna helsinki-vantaa lentokentalta. Lensimme ensin Frankfurtiin ja sielta jatkolentona Torontoon. Torontoon asti kaikki sujui suunnilleen suunnitelmien mukaan mutta sitten:
Toronton tullimuodollisuudet on jaettu kolmeen osaan; ensimmainen virkailija seisoo jo koneen ovella, toivottaa tervetulleeksi, katsoo passin, kysyy mika on matkan tarkoitus ja toivottaa hymyillen hyvaa paivanjatkoa. Seuraavat virkailijat ovat juurikin niita kopissa istuvia rajahenkiloita, jotka katsoivat passin ja tullikortin ja ohjasivat eteenpain kolmannelle tiskille. No, kolmannella tiskilla meita oli vastassa "mukava" naisvirkailija, joka kuulutuaan, etta tulemme vaihto-oppilaiksi ilmoitti etta haluaa nahda "medical..." jotakin, pyysimme hanta toistamaan sanan varmaan viisi kertaa ja joka kerta tunnistimme vain tuon alun. Pyoriteltyaan vahan aikaa silmiaan han ilmoitti etta meilla ei ole lupa tulla maahan ilman ko dokumenttia. Tassa vaiheessa hataannys oli aika suuri ja iskimme loputkin paperit hanelle, mukaan lukien tutoropettajan numeron ja pyysimme virkailijaa soittamaan talle. meidat ohjattiin johonkin syvennykseen, (josta btw ei pystynyt soittamaan kenellekaan, eli emme pystyneet pyytamaan apua keneltakaan).
Kohta meidat pyydettiin takasin. Viesti oli kuin joku olisi kaatanut kylmaa vetta niskaan: he eivat saaneet opettajaa kiinni, eivatka enaa yritakaan saada, meilla ei ole lupaa tulla maahan, eli heti seuraavalla koneella (seuraavana paivana) joudumme lahtemaan takaisin. Virkailija kysyi hyvaksymmeko me taman, Olimme jo tiuskaisemassa takaisin etta turha kuvitella, kun tama herttainen nainen jatkoi: jos ette hyvaksy, , , joissa teidat viedaan kasiraudoissa lentokoneeseen. --> kumpikin tytto vakuuttelemaan: joo, kylla tama on ok, tamahan on aivan totta, totta kai me lahdetaan takaisin suomeen, tosi kiva
Tosin taman jalkeisista keskustelupatkista voitte arvata mita mielta oltiin ko tilanteesta:
R: nyt kylla v..tuttaa aika paljon
J: ma tipun niin tyhjan paalle; mulla ei oo asuntoo suomessa.. niin, eika miesta...
R: niin, mulla on sentaan mies...
J: millainen vammaenergia syntyis jos me hypattais tasta alas?
R: Ma vedan ainakin itteni kiikkuun... niin ja varmistan etta suihkutangossa on kunnon kiinnikkeet
J: Mut hei, jos ma joudun takas suomeen, niin en varmasti anna stipendia takaisin, ma lahden vaikka Aruballe!!!
R: joo, ja ma suoritan sukelluskurssin
---> hysteerista naurua (tosin vaihtui melkein heti lahes kyyneliin)
No mutta, ei pida lopettaa tarinaa tahan synkkaan vaiheeseen nimittain:
Soitimme kumpikin kotiin tassa vaiheessa (siis suomessa klo yksi yolla). Kummankin isalla sama viesti meille, ette lahde sielta viela yhteenkaan koneeseen, ennenkuin heilta tulee lupa ja nyt taistellaan tilanne loppuun asti. Eli me menimme lentokenttahotelliin viettamaan yota (saimme tullista siihen luvan, kunhan tulisimme viimeistaan klo 14 takaisin, jotta he voisivat virallisesti karkoittaa meidat maasta ;)) Meilta myos otettiin passit pois ja saimme jalkeenpain kulla, etta se on luvatonta! Hotellissa kavimme nukkumaan (matkustettuamme melkein 18 tuntia yhteen menoon). Seuraavana aamuna lahdimme Toronton keskustaa katsomaan ja leikkimaan turistia karttojen ja kameroiden kanssa, silla emme tieneet joutuisimmeko vai emmeko joutuisi poistumaan maasta. Tyhmaahan se olisi ollut jaada hotelliin vain surkuttelemaan sita mita tapahtuu.
Samaan aikaa ita-rintamalla tapahtui: Riikan isa (terveisia isille!) Ilkka oli yhteydessa kuopion koulun opettajiin Liisa Koskiseen ja Hannele Korpelaan, jotka rupesivat selvittelemaan asioita sielta suunnalta seka hyviin ystaviinsa Piian ja Ariin (Piia tyoskentelee Perussa suomen konsulaatissa), jotka rupesivat selvittamaan asioita diplomaattiteitse. Sita kautta mukaan tulivat ainakin Ottawan suomen suurlahetysto, suomen Kanadan suurlahetysto seka Englannin Kanadan suurlahetysto.
Kanadassa taas meidan opettajamme (France ja France) soittivat ministeriosta lahtien joka paikkaan, saadakseen apua.
Tama aiheutti sen, etta kaikilla jotka olivat mukana tassa "pelastakaa sotamiehet jenni ja riikka" -projektissa, oli sahkopostiviestit hyvin taynna. France naytti, etta pelkastaan hanelle oli tullut lahes kolmekymmenta viestia tuon yhden yon ja aamupaivan aikana!!!!! Meilla taas soi puhelin koko ajan ja tekstiviesteja tuli tasaiseen tahtiin, kun kaikki halusivat kertoa meille missa mennaan ja toivottaa jaksamista taman hullunmyllyn lapi.
Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Kaytettyamme tarpeeksi vaikutusvaltaa eri tahoilta ja luvattuamme ettemme missaan nimessa koske potilaisiin ja tartuta heihin mitaan vaarallisia suomalaisia kulkutauteja (kasi pystyyn, jos joku tietaa sellaisia) saimme passiimme nuo kallisarvoiset maahansaapumisleimat ja paasimme jatkamaan matkaa Quebeciin.
Nain taman kirjoituksen lopuksi haluaisimme viela kerran kiittaa kaikki niita tahoja, jotka tyoskentelivat koko pitkan tyopaivan varhaisesta aamusta iltamyohaan meita auttaaksemme: KIITOS ja isot halaukset taaltapain.
Kiitos myos kavereillemme, perheillemme ja matiakselle lukuisista rohkaisevista viesteista, ne auttoivat meita jaksamaan loppun asti, vaikka valilla tuntuikin koko tilanne ihan mahdottomalta.
-Riikka-
